Kyläilemässä

Anni, Iida ja innokkaat kylän lapset

Perjantai-iltana portinvartijamme/talonmiehemme oli kutsunut meidät tapaamaan perhettään. Tapaaminen piti pitää salassa, sillä ilmeisesti vuokraisäntämme ei katsoisi hyvällä sitä, että hänen työntekijänsä ystävystyvät hänen vuokralaistensa kanssa. Olimme aiemmin lahjoittaneet tälle miehelle valokuvan hänestä ja pihapiirimme kahdesta vahtikoirasta, sillä toinen koirista menehtyi ja se oli kova paikka miehelle, joka oli kasvattanut ja hoitanut sitä pennusta asti. Mies on meitä aina hymyillen vastassa ja on kyllä koko asuinalueen ahkerin työntekijä.

Hänen perheeseen kuuluu vaimo, kolme lasta ja kaksi lastenlasta. Heistä isä, äiti, keskimmäinen poika, tytär ja tyttären 1v poika asuvat yhdessä ja perheen vanhin poika vaimonsa ja 1v tyttärensä kanssa asuvat viereisessä talossa. Portinvartijan palkalla (n. 100e kuussa!) on maksettava kahden talon vuokra sekä kustannettava seitsemän ihmisen eläminen. Perheen äiti käy sunnuntaisin torilla myymässä käytettyjä vaatteita saadakseen lisätienestiä. Matka perheen talolle kulki pitkän sokkeloisen hökkelikylän läpi ja lapset juoksivat tervehtimään meitä sankoin joukoin.

Ilta oli hyvin lämminhenkinen, tunteita herättävä ja vilpittömän oloinen. Tapaamisesta jäi silti hyvin ristiriitaiset fiilikset, sillä vaikka perheen isä kuinka perheen tarinaa kertoessa korosti, että hän ei ole sellainen tyyppi, joka pyytää rahaa, niin silti koko ajan kävi hyvin selväksi se, kuinka heidän kansainväliset ystävänsä ovat aiemmin auttaneet heitä ja kuinka he haluaisivat pystyä rakentamaan oman talon suvun omistamille maille ja kuinka lapset (18v, 20v ja 22v) haluaisivat käydä koulua ja saada itselleen ammatit. Toisaalta haluaisi tukea perhettä taloudellisesti, myös myöhemmin Suomesta käsin, mutta toisaalta nyt tuntuu, että on velvoitettu tekemään niin, ja se aiheuttaa vastareaktion.